Arvattava on ettei se juuri pientä huomiota nostanut, kun Marit oli muuttanut kotia Skjölteen, sillä nyt hänestä tuli yksi seurakunnan rikkaimpia emäntiä. Marit itse teki kaikki saadaksensa tiedon siitä levitetyksi, ja Endren, tuomarin rengin, korvat olivat jotensakin lupallaan kun Marit eräänä päivänä kävi hänen ohitsensa eikä ollut häntä näkevinänsä. Kun hääpäivä tuli oli kirkko täynnä väkeä, jotka tahtoivat Marit'ia nähdä. Tämä kävi suorana ja pulskana kirkonlattiaa myöten, eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle. Kasvonsa olivat kalpeat ja kylmät, hän oli kuvapatsaan näköinen, seisoessansa alttarin edessä; ei yksikään hermo liikahtanut hänen kasvoistansa. Viisi päivää hääjuhlan oli kestäminen, niin hän itse oli vaatinut ja Tore ei pannut vastaan. Marit tahtoi että kaukanakin tiedettäisiin hänen viettävän häitä. Ei puuttunut syömistä eikä juomista. Kyökkimestari oli niin väsymätöin että äänensä jo ensimäisenä päivänä sortui, mutta se ei auttanut. Häistä ei oikeata iloa ollut; sillä morsian ei tahtonut tanssia, hän tahtoi vaan katsella. Muuten ei hän ollut moitittava; hän kävi itse ympäri, kehoitti miehiä tanssimaan ja kaasi vanhoille sekä olutta että paloviinaa. Tore tahtoi myös koettaa saada mielet vilkastumaan; hän otti erään tytön ja juoksi rinkiin kun soittuja rupesi juoksu-tanssia soittamaan. Marit kävi juuri lattian yli. Hän näki Toren ja punastui. Kun hän oli jättänyt tytön meni Marit ja kuiskasi hänelle: "Onko sopivaa mielestäs että Skjölten haltija täällä hyppää, kuin varsa". Tore ei enää mennyt tanssiin.
Tuomarin perhe oli tullut kartanoon; sillä ylioppilas ja hänen vanhempansa eivät koskaan olleet nähneet, mitenkä talonpoikais-häissä menetellään, ja luulivat saavansa nähdä sitä täällä. He lähettivät sanansaattajan kysymään saisivatko tulla tupaan katselemaan.
Marit vastasi ett'ei hän ollut lähettänyt heitä käskemään, ja he saivat siis mennä tiehensä kiroten "tuhmia talonpoikia". Tore tuli pahalle mielelle kuullessansa tämän. Hän aikoi sitten mennä tuomarilta anteeksi pyytämään.
Oli yksi, joka itki näissä häissä, ja se oli Toren äiti; sillä häntä aavisti ett'ei tästä avioliitosta mitään hyvää tulisi. Vaan hän ei puhunut siitä kellekään, kaikista vähemmin Torelle. Jo se lyhyt aika, kun Marit oli ollut talossa ennen häitä, oli osoittanut että Marit'in mieli oli kova ja vastahakoinen, eikä suinkaan taipuisa. Vielä pahemmaksi kävi se myöhemmin. Marit vaati kohta avaimet aittaan ja kellariin: ei äiti saanut ottaa pienintäkään tekemättä tiliä Marit'ille. Hän kärsi kuitenkin kaikki poikansa tähden ja sitä paitsi oli hän nöyrä ja hyvä luonnoltaan, eikä tahtonut elää epäsovussa kenenkään kanssa. Mutta kun vanhus peloissansa istui tuvan nurkassa rukin ääressä ja Marit askaroi piisin luona tai huoneessa mielensä mukaan, silloin äidin katsannossa oli jotain, joka ilmoitti ett'ei mielestänsä hänellä enään ollut mitään virkaa maailmassa. Erittäin oli häntä loukannut se, että vanha Gunhild oli saanut talossa asunnon ja että hän joka päivä atrioi heidän oman pöytänsä ääressä. Marit oli järjestänyt niin, että rengit ja piiat söivät eriksensä suuressa tuvassa, mutta Gunhild heidän omassa huoneessaan. Hän oikein hyväili tuota vanhaa ilkeätä akkaa, sill'aikaa kuin hän tuskin oli äitiä näkevinänsä. Äiti oli aikonut puhua pojallensa tästä, mutta huomasi pian ett'ei se mitään hyödyttäisi; sillä Tore oli heikko kun kysymys oli Marit'ista, ja hän sai kaikissa noudattaa omaa mieltänsä. Tore oli itse tuonut Gunhild'in taloon. Että se oli tapahtunut Marit'in käskystä ei moni tietänyt.
Marit'ia pelättiin. Vaikka väki olisi ollut kuinka iloinen ja meluavainen renkituvassa, niin haudan äänettömyys kohta vallitsi kun hän astui kynnykselle. Mutta kohta kun hän oli mennyt ruvettiin laskemaan juttuja ja lörpötyksiä emännästä. Mahdotointa oli kieltää että Marit piti taloa siistinä ja järjestyksessä. Jokainen malja ja jokainen kuppi seisoi niin kiiltävänä paikallansa, kuin se olisi ollut uusi. Ei mitään ollut viskattu sinne tänne pihalla eikä tuvassa. Hänen tutkiva silmänsä tarkasteli suuret ja pienet seikat ja jos hän huomasi jotain, mikä ei häntä mielyttänyt tai oli tehty hänen käskyänsä vastaan, niin hän ei rauhoittunut ennenkuin oli tuon syntisen löytänyt, jota hän ei suinkaan sitten säälinyt. Sentähden palvelusväki vapisikin emännän edessä. Hän nousi varhain aamulla ja pani maata myöhään illalla; näytti kuin hän olisi ollut väsymätöin. Vaan hänen päämääränsä olikin saada talonsa oikeaksi malli-kartanoksi, jotta sanottaisiin että Skjölten kartano oli seudun etevin. Tore ei myöskään saanut pitkänä venyä. Marit kyseli heinistä ja viljasta, hän tiesi mitä ojia oli kaivettavana ja rakennutti vesijohtoja ja antoi neuvoja kaikissa asioissa. Tore ja hän eivät juuri keskustelleetkaan muita asioita, ei ainakaan äidin kuullen. Marit kysyi paljonko hän luuli ansaitsevansa perunoilla tänä vuonna tai oliko naapurin pelto yhtä korea kuin hänen omansa, tai luuliko hän parhaaksi tehdä noin taikka näin seuraavana vuonna. Tore vastasi hiljaisesti, hän ei ollut erittäin puhelias. Mutta hän ei voinut olla iloinen eikä vapaa kun Marit'in kylmä silmäys häntä kohtasi tai hän kuuli Marit'in kovan äänen. Sentähden hän tavallisesti meni ulos atrian jälkeen; vasta kun oli ulkona huoneesta, hän mielestänsä uskalsi vapaasti hengittää, eikä Marit koskaan häntä kysellyt kun hän oli mennyt. Tore oli kai onnellinen nyt kun koko talo oli järjestyksessä ja kävi kuin kello. Ehkä oli hän onnellinen, mutta tosi on että hän puhui vielä harvemmin, kuin ennen. Istuessansa illalla penkillä väsyneenä päivän työstä, hän välistä katseli kummallisella silmäyksellä vanhaa äitiänsä joka istui kyyryssään ja äänetönnä rukin edessä nurkassa. Vaan hän ei sanonut mitään, eikä kukaan tietänyt mitä hän ajatteli.
KAHDEKSAS LUKU.
Kolmekymmentä vuotta oli kulunut. Paljonhan voi tapahtua kolmenkymmenen vuoden kuluessa. Huoneita voi tulla rakennetuksi ja kaatua jälleen, sukuja voi kuolla ja sukuja syntyä, pian unhottuneita, pian hävinneitä. Kova sydän voi leppyä, hellä sydän paatua; mutta eteenpäin mennään kuin aallot tuulessa; ne kasvavat, nousevat ja heitetään rantaa vasten; mutta uusia tulee tulemistaan, samoja jälkiä seuraten, ja pyyhkivät pois muistot edellisistä.
Skjöltessä on paljon muuttunut. Suru on talossa käynyt, mutta Marit seisoo siinä vielä suorana, kuin honka, josta oksat on karsittu, jonka latva tuulessa heiluu, mutta vielä paljaanakin, myrskyn rääkkäämänä nousee taivasta kohti, ikäänkuin sanoen: "ei se auta!" Tore ja hänen äitinsä lepäävät maan povessa. Oli surun päivä paikkakunnalle, se päivä, jona Tore kannettiin pois; sillä hän oli ollut rakastettu ja kunnioitettu mies; mutta Marit'in silmä ei kastunut. Hän oli ostanut kalliin ruumiinarkun ja pitänyt suurenmoiset hautajaiset; mutta siinä kaikki. Ei kukaan voinut havaita mitään muutosta hänen kasvoissansa miehen kuoltua.
Näin kului taas muutamia vuosia; pellot ja niityt kasvaa rehoittivat kuin entisinä aikoina ja kaikki kävi samassa järjestyksessä; silloin makasi yht'äkkiä Marit'in vanhin poika paarilla. Hän oli pudonnut alas vuorenloukkoon eräänä iltana, kun kävi lampaita hakemassa, ja paksu sumu äkki-arvaamatta peitti vuoren. Marit rakasti tätä poikaansa enemmän kuin muita lapsiansa. Hän oli vanhin, hänelle oli talo perinnöksi joutuva, hän oli pitävä Marit'in nimeä ja neuvoja kunniassa ja tekevä Skjölten nimen mainioksi lähellä ja kaukana. Sentähden Marit olikin häntä kasvattanut samalla rakkaudella, kuin peto poikiansa. Hän oli antanut pojan imeä sitä mielikarvautta ja ihmis-vihaa, jota Marit'in omassa povessa kätkyi. Hän oli valvonut ja huolta pitänyt, ett'ei mikään käsi saisi repiä ylös niitä siemeniä, jotka hän oli istuttanut; hän oli pitänyt tuota poikaa niin paljon erillänsä kuin mahdollista muista talonpoikais-lapsista. Hänestä olikin tullut kaunis ja pulskea mies, kova ja raivoisa luonteeltaan, joka tahtoi mitä tahtoi, eikä taipunut kenenkään muun tahdon mukaan. Nyt tämä poika makasi kalman kalpeana ja muserrettuna vuoteella. Ensi kerran naapurit näkivät Marit'in itkevän, itkevän katkerasti. Hän oli epätoivoissaan, hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi päiväksi eikä tahtonut tietää ruoasta eikä juomasta, eikä kukaan päässyt hänen luoksensa. Pappi tuli kartanoon ja tahtoi häntä puhutella; sillä häntä oli lähetetty hakemaan kun ei muuta neuvoa tiedetty. Kun kolkutettiin ovea ja sanottiin että pappi oli siellä, nosti Marit salvan oven edestä ja astui ulos. Hän oli kalpea, mutta kasvonsa olivat tyynet, kuin ennenkin. Hän kysyi lyhyesti mitä pappi tahtoi. Pappi arveli että tähän aikaan saattoi olla paljon, joka rasitti emännän sydäntä ja jota hän halusi tunnustaa Jumalallensa. "Ei minun tietääkseni", vastasi Marit kylmästi; "jos niin tapahtuu kerran, niin minä kyllä lähetän pappia hakemaan, ett'ei hänen tarvitse turhaa vaivaa nähdä".
Pappi sai lähteä kotia taas, eikä kukaan siitä hetkestä olisi voinut huomata että Marit suri.