Hän vaatetti itse poikansa ruumiin ja toimitti maahanpaniaiset niin kuin se olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä. Nöyränä hän ei taistelusta tullut. Hän oli melkein käynyt ankarammaksi ja astui vielä ylpeämmin kuin ennen kirkon permantoa myöten sunnuntaisin mustassa huivissaan. Hänellä oli vain yksi poika jälellä ja tämä oli Vigleif; mutta hän saikin nyt kaiken hänen rakkautensa. Pienenä poikana oli hän enimmiten jätetty itseksensä ja saanut päiväkaudet juosta ulkona leikkimässä; sillä äitillä oli tarpeeksi vanhimmassa pojassaan ja isällä oli niin paljon tointa ja huolta kartanon hoidossa, joka eneni enenemistään, että hänellä oli varsin vähän aikaa kasvattaa poikaansa, niinkuin hänen olisi pitänyt. Vigleif sai istua Gunhild'in kamarissa ja oppia kuinka voisi omenia varastaa tuomarin puutarhasta ja ajaa lampaat naapurin niitulle. Gunhild oli myös ollut avullisena kun hän laittoi linnunpelättimen, joka oli vaatetettu tuomarin rouvan näköiseksi, ja toimittanut että se tuli niin pystytetyksi, että se nähtiin tuomarin ikkunoista. Marit huomasi sen, mutta hymyili vaan salaisesti, eikä ollut siitä tietävinänsä. Vigleif oli myös osallisena kaikissa koirankureissa siinä seudussa, ja valituksia kuului ehtimiseen; milloin oli hän kivittänyt lehmiä, milloin vetänyt aidan keskelle tietä, jota ihmisten oli ajaminen, milloin haukkunut vanhaa akka parkaa ja raakoja sanoja puhunut. Tore, isä, huolistui tästä ja torui poikaa. Saatuansa tiedon siitä, sanoi Marit Torelle: "Miksi torut poikaa? Eivätkö ihmiset voi pitää huolta lehmistänsä ja lampaistansa?" Tore oli silloin kääntynyt selin häneen ja virkannut: "Pelkäänpä että sinä pilaat poikaani". — "Kun hänen ei vaan tarvitsisi hävetä isäänsä enemmän kuin äitiänsä", oli Marit vastannut, ja Vigleif, poikanulikan tavalla, ilvehtinyt sormellaan isänsä jälkeen, sekä hiipinyt Gunhild'in luo, jossa aina tiesi puolustusta saavansa. Gunhild lohdutti häntä silloin, sanoen ett'ei hänen tarvinnut siitä huolia, koska hän nyt yhtä kaikki oli rikkaan miehen poika ja sai tehdä mitä tahtoi suureksi tultuaan. Kun hän tuli vähän vanhemmaksi, kertoi Gunhild hänelle äidistä, kuinka Anders Bjaaland oli häntä pettänyt ja kuinka hän oli paennut tuomarin talosta. Vigleif kuunteli tätä uteliaana, vaan ei uskaltanut kysellä äidiltä, sillä hän, niinkuin muutkin, häntä pelkäsi; mutta siitä päivästä asti katseli hän äitiä toisilla silmillä kuin ennen. Kun Vigleif tuli täysikasvuiseksi oli hän kaikissa paikoissa, missä tanssittiin ja iloittiin, yhtyi seudun yö-kosijoihin ja peloitti tyttöjä miltei kuoliaaksi kesällä, kun olivat paimen-majoissa karjan kanssa; silloin Vigleif huusi ja melusi melkein joka yö heidän oviensa ulkopuolella. Välistä hän haukkui kuin koira, välistä taas ammui kuin lehmä suden lähestyessä, välistä määkkyi niinkuin kaikki vuohet ja lampaat olisivat irroillansa. Muutamia tyttöjä tämä huvitti; mutta toiset menivät piiloon ja antoivat hänen kolkuttaa ja hakata majan ovelle siksi että väsyi.
Veljen kuoltua antoi Marit tämän pojan periä kaiken sen rakkauden, jolla oli toista poikaa rakastanut. Hän kutsui pojan luoksensa ja pyysi häntä käyttämään itseänsä siivommin ja arvokkaammin. Hänen tuli muistaa että oli rikkaan ja kunnioitetun miehen poika, sekä ett'ei hänen sopinut olla kaikenlaisten ihmisten toverina eikä matkia tuommoisia mieronkulkijoita, jotka seudussa kuljeskelivat. Jos kuitenkin tapahtuisi, että joku loukkaisi häntä tai hänen nimeänsä, niin hänen piti suulla tai kädellä näyttää, mistä tuo tullut oli. Vigleif'in mielestä äiti olikin oikeassa, varsinkin kun näki hänen tulevan niin ruhtinaallisella käytöksellä huoneesen. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty, että hänen piti hillitä hurjaa huikentelevaa mieltänsä, eikä Marit'in varoitukset jättäneet muita jälkiä kuin että Vigleif nähtiin vielä useammissa kahakoissa, kuin ennen; nyt hän tahtoi näyttää mistä oli tullut ja että hän oli mies kunniaansa puolustamaan.
Marit'illa ei ollut ainoastaan tämä poika. Hänellä oli vielä kolme tytärtäkin. Nuorimmat olivat äidin näköiset, mutta vanhin oli sekä isän kaltainen että hänen näköisensä. Hän oli toisia tyttäriä vaaleanvärisempi, hänellä oli suuret hellänsiniset silmät ja hän näytti niin viattomalle ja uskolliselle. Eli oli hänen nimensä, niinkuin Toren äidinkin. Eli oli Toren sydänkäpy. Torella ei ollut iloisempaa hetkeä, kuin istuessansa pikku Eli sylissä leikkien hänen hiuksillansa ja kuunnellen hänen hohottavaa nauruansa, joka kerta kun sai vetää Toren parrasta ja tämä oli huutavinansa. Hän rakastikin isää yli kaiken. Kun vanha Gunhild tahtoi ottaa häntä, kiljasi hän täyttä kurkkua, ja äitiä hän pelkäsi melkein yhtä paljon. Mutta kun hän isänsä taluttamana hyppeli, niin pieni suu kävi kuin pippurimylly. Hän sai myöskin aina istua kuormalla kun isä ajoi heiniä latoon, tai apilakorissa kun isä lähti viemään kermaa ja maitoa papille ja tuomarille. Tore käveli silloin hevosen rinnalla ja jutteli iloisesti lapsensa kanssa. Vanhemmaksi tultuansa kääntyi hän aina isän puoleen kun tarvitsi neuvoja toisessa tai toisessa asiassa. Isä puhui enemmiten Elin kanssa sekä sisällä että ulkona, vaan useammin ulkona. Hän tiesi myös että isä luotti häneen täydellisesti; sillä jos hänellä oli asia toimitettavana, jota hän ei voinut uskoa rengille, niin Eli aina sai sitä toimittaa. Sentähden tapahtuikin niin ett'ei Marit koskaan saanut yhtä suurta valtaa Elin kuin hänen siskojensa yli. Marit tunsi sen ja melkein vihasi tytärtä siitä syystä. "Tässä lapsessa on laimeata verta", sanoi hän usein. Kerran oli hän myös sanonut Torelle, kun tämä, tultuansa sisään, kohta kysyi Eliä: "Eikö sulla olekaan kuin yksi lapsi, Tore?" "Ei ole, kun sinä otat minulta ne neljä", oli Tore silloin vastannut. Marit oli purrut huultansa eikä sanonut mitään, sillä, hän tiesi että se oli liian todenperäistä. Marit oli ylpeä lapsistansa, ja ne olivatkin vahvoja ja kauniita katsella. Kun hän sunnuntaina tuli kirkkomäelle molempien tytärten ja poikien kanssa (Tore kävi aina vähän jälessä Elin kanssa), niin hän tiesi että ihmiset häntä katselivat ja kadehtivat. Hänen nuoremmat tyttärensä eivät olleet rakastetut, sillä tunnettu asia oli että ne olivat äitinsä kaltaiset ja yhtä ylpeät, kuin hän. Siltä näyttikin kuin kävivät tuossa eivätkä tervehtineet oikealle eikä vasemmalle. Mutta Eli ja hänen isänsä saivat vastaan-ottaa monta tervehdystä ja paljon hymyjä; he puhuttelivatkin rikkaita sekä köyhiä, sekä ennen että jälkeen jumalanpalvelusta, sill'aikaa kuin Marit seuransa kanssa seisoi tiellä odottamassa. Tore sai silloin aina terävän sanan vaimoltansa, vaan hän ei ollut siitä millänsäkään.
Marit tuli kirkkoon säännöllisesti joka sunnuntaina. Hän oli vuokrannut penkin yksinomaisesti itseänsä ja perhettänsä varten, aivan likellä tuomarin penkkiä, jotta istui etevimpien parissa. Tämä ei ollut Toren mieleen, hän istuikin permannolla muiden kanssa. "Penkissä ei ole tilaa", sanoi hän.
Marit kävi myös ripillä kerran vuodessa. Se tapahtui määräaikana, kuin kellon mukaan, olihan se tehtävä; mutta samalla katsannolla notkisti hän polvea alttarin edessä, kuin jos olisi ollut kotona huoneessansa.
Tore oli monta kertaa koettanut puhua hänen kanssansa näistä pyhistä asioista, ennenkuin ripille menivät, mutta Marit oli vastannut lyhyesti, että hän osasi katkismuksensa yhtä hyvin kuin Tore. "Niin, niin", sanoi Tore, "arvelinpa vaan ett'ei haittaisi muistaa, että ollaan syntisiä, ja rukoilla suurempaa nöyryyttä; meillä on paljon, josta meidän tulee vastata". — "Niin vastatkoon sitten jokainen puolestansa", vastasi Marit. — "Hyvä olisi jos voisimme", sanoi Tore, ja siihen keskustelu päättyi.
Ylimalkain ei Marit'illa ollut paljon tekemistä kirkon kanssa. Hän oli vienyt lapsensa kasteelle, mutta aina arkipäivinä. Pappi oli käskenyt hänen tehdä sitä sunnuntaina, kun seurakunta oli ko'ossa, ja oli kysynyt miksi hän aina tahtoi toisella tavalla, kuin muut. "Voitko näyttää minulle missä on kirjoitettu, että se on sunnuntaina tehtävä?" kysyi Marit; "kun maksan lapseni edestä, enkö silloin saa niitä kastetuksi koska tahdon?"
Pappi tiesi ett'ei auttanut vastustaa häntä. Hän oli useita kertoja koettanut totisesti puhua hänen kanssansa, saadaksensa hänen kovan sydämensä heltymään, vaan aina turhaan, ja nyt hän odotti kärsivällisesti sitä aikaa, jolloin Herra Jumala itse sen tekisi.
Kun nuorimmat tyttäret olivat täysikasvuisiksi tulleet, rupesi Marit miettimään hyvää naimiskauppaa heille. Kosijoita tulikin useita, sillä tunnettu oli, että tytöt olivat rikkaat; vaan enin osa sai rukkaset, sillä Marit ei ottanut ketä hyvänänsä vävykseen, ja tyttäret olivat kasvatetut hänen mielensä mukaan, eivätkä tahtoneet semmoisia, jotka eivät varakkaita olleet. Viimein valitsivat he kaksi rikasta talonpoikaa. Tore ei sitä vastustanut, heissä ei ollut mitään moittimista, vaikka olivat vähän vanhanpuoliset. Jos tytöt tahtoivat heille mennä, niin oli se heidän oma asiansa. Ainoa paha, mitä heistä sanottiin, oli se, että olivat hieman saitureita. Marit oli varsin ylpeä kun sai pitää kahdet häät yht'aikaa ja varakkaiden miesten kanssa vielä lisäksi. Marit odottikin suurta iloa siitä vanhoilla päivillänsä, vaan ei aikaakaan niin hän jo huomasi että oli erehtynyt. Tytärten aviomiehet olivat kirreitä näreitä jöröjä, jotka eivät huolineet muusta, kuin rahojen kokoilemisesta; vaimot huomasivat pian ett'ei ollut yhtä helppo olla, kuin kotona, jossa saivat kaikki, mitä sormillaan osoittivat. Töin tuskin saivat ostaa mitä tarvitsivat ja saivat sitten miehiltänsä kovia sanoja ja pahempaakin siitä, ett'eivät olleet tarpeeksi säästäväisiä. Rahat olivat heidät yhteen solminneet, ja nyt saivat havaita ett'ei se solmu kestänyt. Ei ollut vuottakaan kulunut kun mielissään rupesivat kiroilemaan äitiä siitä, että hän oli heidät houkutellut tähän avioliittoon. Marit sai kokea että ne, joita hän lapsuudesta asti oli suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella kasvattanut, kiittämättömyydellä häntä palkitsivat. Kun hän tuli heidän kotihinsa, tuskin pyysivät häntä istumaan; kun hän kysyi kuinka heidän oli, vastasivat he niin katkerasti ja kylmästi että hänen täytyi vai'eta; kun kohtasivat häntä ulkona, melkein eivät olleet häntä tuntevinansa. Skjölteen eivät koskaan tulleet; olivat liian ylpeitä pyytääksensä apua ja neuvoa äidiltänsä. Hyvä oli ett'ei Tore, heidän isänsä, huomannut kuinka onnettomuus ja katkeruus päivä päivältä lisäsi ryppyjä hänen tyttäriensä kasvoihin; sillä ennen kuin vuosi oli kulunut heidän häittensä jälkeen makasi hän maan povessa. Marit sitä näki; vaan ei yksikään sielu saanut aavistaa mitä hänen sydämessänsä liikkui. Hän ehkä näytti vähän vanhemmalta kuin ennen ja astui raskaammin varsinkin vanhimman poikansa kuoltua. Vaan hänen kasvonsa olivat tyynet ja vartalonsa oli rotevampi kuin 50 vuoden vaimolta sopii odottaa. Kaksi lasta oli hänellä vielä luonansa, Eli ja Vigleif.
Eli ei ollut siihen aikaan ollut kotona. Vietettyään sisartensa häitä oli hän kohta lähtenyt erään sukulaisen luo naapuriseurakuntaan. Toren veli oli nimittäin tullut leskeksi ja oli silloin kirjoittanut Torelle ja kysynyt voisiko hän lähettää tyttäristään yhden hänen luo vastaiseksi taloutta holhoimaan ja hoitamaan. Tore suostui kohta, mutta kun ne kaksi, joiden oli naimisiin meneminen, eivät voineet tulla kysymykseen, niin lähtö tuli Elin osaksi. Ehkä Tore myös ajatteli, että oli hyvä jos Eli voi tulla pois äidin luota nyt, kun hän muuten saisi olla yksin hänen kanssansa koko päivän; vaan tätä hän ei kuitenkaan lausunut. Marit alussa pani vähän vastaan, mutta kun hän ei koskaan ollut erittäin rakastanut Eliä ja molemmat pojat olivat kotona, suostui hän viimein. Eli lähti siis ja oli setänsä luona.