Sitten tapahtui että Tore, hänen isänsä sairastui. Huomattuansa että tauti oli päättyvä kuolemalla, lähetti hän kohta sanan mutta tämä joutui liian myöhään. Tore oli jo kuollut. Viimeisenä iltana oli hän kutsunut Marit'in luoksensa ja sanonut hänelle: "Tällä kertaa tämä on kuolemaksi, Marit, ja kuolema voi tulla ennenkuin tiedämmekään. Sentähden tahdon nyt kiittää sinua, niin kauan kuin voin, siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet, enkä voi muuta sanoa, kuin että olet ollut kelpo vaimo. Kaikki olet hyvin järjestänyt ja olet parahimmalla tavalla taloani hallinnut, — niin, sen olet! — ja vaikka on muutamia pieniä seikkoja, joita olisin suonut toisellaiseksi, niin niitä ei maksa vaivaa tuoda esiin kuolinvuoteella, ja niihin olen kenties ollut yhtä paljon syypää kuin sinä".
Tore vaikeni hetkeksi; hän makasi liikkumatta ja mietti jotain, sitten sanoi hän: "Ja minulla olisi vielä pyyntö sinulle, Marit". Marit kohotti päätänsä ja katseli häntä. "Ja se olisi", jatkoi Tore, "että olisit oikein hyvä Eliä kohtaan". — "Enkö siis ole ollut hyvä?" kysyi Marit. — "Kyllä, en tahdo muuta sanoa, mutta sinä olet vähän kovaluontoinen ja Eli on hellä ja arkatuntoinen; kaikilla ei ole sama luonto, näetkös". Marit ei vastannut, ja Tore tavotteli peitettä sormillansa. "Niin, jotain sanomista minulla vielä olisi ennenkuin lähden pois maailmasta", sanoi hän, "nimittäin että sinun pitäisi olla nöyrempi mielessäsi. Sinä ajattelet liiaksi tätä maailmaa, Marit, rikkautta ja kunniaa, mutta sinun pitäisi enemmän ajatella Jumalaa ja hänen valtakuntaansa. Niin, minä totisesti pyydän sinua muistamaan sitä, Marit. Tiedän että olet saanut kärsiä enemmän, kuin moni muu, enkä tahdo lisätä kiviä kuormaasi, mutta pitäähän kerta unohtaa —"
"Niin, pitäähän kerta unohtaa", vastasi Marit ja tuijoitti etehensä.
"En voi toivoa parempaa sulle, kuin että saat rauhassa kuolla", sanoi
Tore, "yhtä hyvässä rauhassa, kuin itse toivon saavani kuolla".
Paljon muuta ei puhuttu heidän keskenänsä. Tore oli pannut kätensä ristiin, ja Marit istui uskollisesti hänen vuoteensa vieressä häntä hoitamassa. Kerran sanoi Tore: "Jos Eli nyt olisi ollut täällä, niin olisi hän lukenut virren minulle".
"Enkö minä voi sitä tehdä?" kysyi Marit.
"Oi ei, minä taidan ulkoakin, eikä se siis ole tarpeellista, mutta sano terveisiä minulta Elille". Enempää Tore ei lausunut.
Kun Eli tuli kotia ja tapasi isänsä kuolleena, oli hän vallan lohduttamatoin. Monta viikkoa isän hautajaisten perästä olivat hänen silmänsä itkettyneet, eikä hän voinut mitään tehdä. Marit ei ollut tästä hyvillään.
"Hyvänen aika, kuinka sinä silmiäs kastelet", sanoi hän, "on kuin olisit ilman sekä äitiä että siskoja".
Eli oli ääneti, vaan siitä hetkestä oli hänen ja äidin väli vielä kylmempi. Hän oli tottelevainen ja teki mitä äiti pyysi ilman nurjamielisyyttä, mutta hän ei koskaan puhunut äidin kanssa. Oli oikein vilu Elin mielestä äidin läheisyydessä. Ja kuitenkin näytti hän onnelliselta näinä kahtena pitkänä vuotena, siitä kun kotia oli tullut. Illoin rukin ääressä hyräili hän iloisesti, niin pian kuin oli yksinänsä, ja, jos äiti oli sisällä, näkyi Elin kasvoista että hän sittenkin mielessänsä hyräili. Aina oli hänellä ystävällinen hymy huulillansa kun joku häntä puhutteli. Marit tarkasti häntä usein kun hän istui näin uneksuen ja leikkien ajatustensa kanssa. Monta kertaa oli hän kysynyt mitä Eli ajatteli, mutta sai aina saman vastauksen: "voihan olla monta asiaa". Usein tuli myös matkustavaisia kyökkiin puhumaan Elin kanssa ja äidin kysyessä mitä he tahtoivat, vastasi Eli vaan että toivat terveisiä ystäviltä naapuri-seurakunnasta. "Sepä palava ystävyys, joka lähettää terveisiä joka viikko", sanoi Marit. Eli punastui ja meni, mutta Marit päätti olla jättämättä asiaa siksi kuin saisi selville mitä se oikeastaan tiesi. Eli parka luuli kätkevänsä salaisuutensa niin hyvin, eikä tiennytkään ennenkuin Marit eräänä iltana hämmästytti häntä kun hän seisoi puhumassa erään miehen kanssa metsän reunalla. Eli tuskin uskalsi sisään mennä sinä iltana, niin peloissansa oli hän. Hän hiipi hiljaa tupaan ja koetti pienentää itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ett'ei kukaan häntä huomaisi; mutta äidin silmäys kohtasi häntä, ja se silmäys puhui selvästi. Ilta kului, Marit ei sanonut mitään, eikä ollut millänsäkään, mutta kun Vigleif oli pannut maata kutsui hän Elin luoksensa.