"Kuka se oli, jonka kanssa puhuit tänään?" kysyi hän.
"Se oli — — tuttava —"
"Tuttava taikka ei, minä kysyn hänen nimeänsä. Se ei arvattavasti ole niin hieno että pahenisi siitä kun täällä mainitaan".
"Se oli — se oli Anders Bjaaland'in poika", änkytti Eli säikähtyneenä, purskahti itkuun ja nojasi päätänsä pöytään.
Hyvä oli ett'ei hän katsonut äitiinsä; hän olisi muuten kauhistuen nähnyt äidin kasvot tällä hetkellä. Marit tuli kalman kalpeaksi, hänen täytyi pitää pöydästä kiinni, ett'ei kaatuisi, hän puri hampaansa yhteen. Sitten katsahti hän Eliin, oliko tämä mitään huomannut, mutta Eli oli vaipunut kokoon eikä uskaltanut liikkua eikä katsoa ylös. Marit painoi kädet rintaansa vasten, hengitti raskaasti pari kertaa, oli sitten pyyhkivinänsä hämähäkin verkkoja ikkunanpielestä ja kysyi kolkosti ja kuivasti:
"Mitä hän tahtoi sulta?"
"Hän on — hän on — minut kihlannut", kuiskasi Eli, mutta niin hiljaa että se tuskin kuultiin.
Marit sen kuuli. Hän syöksi esiin ja tarttui Elin käsivarteen. "Se ei ole tapahtuva, ei iankaikkisuudessa ikinään", huusi hän nyrkyttäen kätensä: "niin kauan kuin minussa on veren pisaraa, niin kauan kuin minä voin sormea liikuttaa, se ei ole tapahtuva".
Hän hillitsi itsensä pian jälleen, hän tuijoitti tyttäreensä, joka oli vaipunut alas penkille. "Mitä tarkoitat sinä tällä?" kysyi hän kylmästi ja tyynesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Tahdotko antaa minulle kuoleman iskun, tahdotko panna nimeni alttiiksi susille ja korpeille, tahdotko tehdä Marit Skjölten jokaisen naurun ja pihan alaiseksi? Mitä? — mutta ole varoillas, sinä, kyllä saat taistella ja olet tunteva äitisi, ole varma siitä".
Marit taukosi hetkeksi, mutta Eli makasi kuin pyörtyneenä eikä liikahtanut.