"Mitä luulet hänen tahtovan sinulta?" jatkoi Marit. "Hyväilläkö sinua ja imarrella? Sitäkö luulet hänen tahtovan? Vai luuletko hänen tahtovan kantaa sua silkki- ja sammetti-aluksilla? Ha — ha — sinä tunnet heitä sinä! Ei, rahoja hän tahtoo. Hän on nähnyt että Marit'in talo on hyvin varustettu, että hänellä on kirkkaat kupari- ja hopea-kalut, sitten aikoo hän sisään kuin kissa ja rapsia ne itsellensä; mutta odotapas! tällä kertaa käpäläs joutuvat pihdinkiin. Hänellä on arvattavasti sama kissanluonto kuin isälläkin. Hän oli myöskin olevinansa pyhä kuin Herran enkeli, mutta minäpä keksin ketun sydämen, minä", Ja Marit ojensi itseänsä korkeaksi ja suoraksi.
Eli nosti itkettyneet silmänsä äitiä katsellen; nyt hän yht'äkkiä sai rohkeutta.
"Hän ei tahdo kerjätä killinkiäkään sinulta", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tuntenut minua eikä sinua, nähdessään minut setäni luona, eikä tietänyt olitko köyhä vai tikas, kosiessaan minua. — Ja jos kysyt ihmisiltä, jotka tuntevat häntä ja hänen isäänsä, niin saatpa kuulla että ovat kunnioitettavia miehiä, jotka työtä tekevät niin paljon kuin vaan jaksavat eivätkä tee vääryyttä kenellekään".
"Hänen isänsä on konna, sanon minä", huusi Marit lyöden kätensä pöytään; "minä tunnen hänet. Hän on — niin, se voi olla yhdentekevä mitä hän on tehnyt, mutta minä tunnen hänet liian hyvin. Hän näyttää viattomalle, kuin lammas, mutta hänellä on suden sydän, hän on notkea ja nopea katselemaan, muta hän on myöskin liukas kuin ankeriainen. Ehkä hän on ruvennut jumaliseksi muka viime aikoina; se olisi hänen tapaista. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin kukaan hänen suvustansa astuu Skjölten kynnyksen yli, ennen Marit menee pois talosta ja kodista. Sinä ymmärrät minua?" lisäsi hän vakaasti hetken kuluttua Elille; "siitä hetkestä asti, jolloin huomaan sinun puhuvan ainoankaan sanan Anders Bjaaland'in pojalle, siitä hetkestä asti et enää syö minun leipääni. Ja ne rahat, joita silloin perinnöksi saat, niitä ei ole vaikea lukea. Kas niin, nyt voit mennä nukkumaan". —
Eli nousi ja hiipi kamariinsa; mutta Marit istui vielä kauan tuvassa leuka käsien nojassa, tuijoittaen etehensä kunnes kynttilä sammui kynttiläjalasta.
YHDEKSÄS LUKU.
Eräänä iltapäivänä syyspuolella, kun Marit istui tuvassa neulomassa, syöksi Vigleif sisään ja heitti lakkinsa pöydälle. Äidin silmäys oli yhtä selvä kuin kysymys.
"Etkö siis ole kuullut tätä?" kysyi Vigleif; "arvannethan kuinka pilkkasivat minua tänään Boltestad'issa, tuodessani maidon sinne. Eli viettää häitä tänään, sanotaan, enkä minä ole käsketty".
"Tiedän sen", vastasi Marit tyynesti, jatkaen neulomistaan.
"Sinä tiedät sen, etkä ole siitä puhunut. Ehk' et sinäkään ole kutsuttu?"