"Tahdotko että minun pitää kuljeskella täällä häpeäksi sinulle ja itselleni? Tahdotko että minun pitää istua täällä kahleet jaloissa ja olla häväistynä elin-ajakseni? Etkö näe että olen vihattu koko pitäjässä? Etkö näe että toverit nauravat minulle sekä että kaikki siivot ihmiset peräytyvät kun minä tulen saapuville? Amerikaan minä tahdon, vaikkapa saisin ryömiä sinne. Minä olen jo kauan sitä miettinyt, tänne minun ei ole jääminen".
Marit vaipui tuolilta alas, hän makasi rukoilevin silmin poikansa jalkojen juuressa, hän syleili hänen polviansa; vaan hän ei saanut sanotuksi muuta kuin: "Vigleif — sinä tapat minut, Vigleif".
Vigleif koetti repiä itseänsä irti. "Sinä et voi minua pidättää, äiti; sillä nyt ei auta rukoukset eikä parkumiset, ja minun täytyy rientää, muuten kaikki tulee ilmi ja minä vangitaan. Lähden nyt kaupunkiin, sinä voit lähettää vaatteeni jälestäpäin, mihin, sen olen kirjoittava, vaan älä kellekään sano missä olen. Sitten sinun täytyy lähettää rahoja, jos et lähetä, niin minä lainaamalla pyrin eteenpäin yhtä kaikki. Jää hyvästi, äiti, ja kiitos siitä ajasta, jona olemme yhdessä eläneet. Saat nähdä että minusta tulee kelpo mies vielä."
Vigleif riisti itsensä irti ja juoksi ulos ovesta. Marit nousi polvilleen, hän näki varjon menevän ikkunan ohitse — ja poissa oli Vigleif. Hetken aikaa istui hän vielä kyyryyn vaipuneena tuolilla, nousi sitten ja meni Anders'in luo. Anders oli herännyt melusta; hän oli noussut, nojautuen kyynyspäähän, kuullaksensa. Mutta siinä tuli Marit kalman kalpeana ovesta sisään. Hän vaipui alas sängyn viereen, heittäysi peitteelle ja lausui nyyhkyttäen: "Sinä olet kostettu, Anders Bjaaland, nyt minä kadotin viimeisen poikani!"
NELJÄSTOISTA LUKU.
Tosi oli mitä Marit oli ennustanut; Anders Bjaaland'in viimeinen hetki oli tullut. Vielä samana yönä kuoli hän. Eli oli iltapäivällä ollut Skjöltessä ja istunut siellä muutamia tuntia, jotta Marit sai nukkua vähän aikaa. Marit ja Eli eivät olleet paljon puhuneet keskenänsä. Hänen tullessansa oli Marit vaan sanonut: "Nyt Vigleif on lähtenyt", ja hänen mennessään oli Marit kysynyt, niinkuin viimein, oliko mitään, jota hän tahtoisi. Anders ei myöskään ollut puhunut mitään. Hän makasi äänetönnä, kädet ristissä ja ainoastaan hänen jääkylmistä kasvoistaan huomattiin että kuolema nyt oli tullut; se tuli niin huomaamatta.
Marit pysyi pystyssä kaiken tämän tapahtuessa. Hän käveli tyynenä, hiljaisna, järjesti itse arkkua ja hautajaisia, hän tahtoi että Anders Bjaaland kannettaisiin Skjöltestä ulos. Kirkkomaassa hän laskettiin Toren viereen; se oli Marit'in tahto. Ei pidetty mitään peijaisia hänen jälkeensä. Eli oli pyytänyt Maritin tulemaan hänen ja Baard'in luo, joka viimemainittu nyt oli tullut kotia, mutta Marit ei suostunut tulemaan. Eli oli silloin tullut Marit'in luo muutamaksi tunniksi.
Seuraavana päivänä ei Marit kyennyt nousemaan sängystä. Palvelijat lähettivät hakemaan Eliä, sillä hän oli usein käynyt Skjöltessä viime aikoina. Hän tuli ja Marit oli silloin vallan horroksissa. Hän makasi puhuen itsekseen pitkiä puheita ja rupesi virsiä laulamaan korkealla äänellä. Eli hankki erään vaimon, joka valvoi äidin luona; mutta kun suinkin pääsi tuli hän itse hänen luoksensa. Marit katseli häntä niin kummallisella tavalla, joka kerta kun hän tuli ovesta sisään; vaan hän ei sanonut sanaakaan. Tätä kesti koko viikon; vaan sitten parani Marit sen verran, että makasi rauhallisemmin. Kerran oli hän tarttunut Elin käteen ja pusertanut sitä, mutta siinä kaikki. Myöhemmin oli hän kysynyt siltä vaimolta, joka häntä hoiti, eivätkö hänen muut tyttärensä tietäneet hänen olevan sairaana.
Kun Marit taas pääsi jalkeille oli tuskin mahdollista häntä tuntea enään. Tuo suora, solakka selkä oli kyyristynyt, hänen kovat kasvonsa olivat heltyneet, melkein nöyriksi muuttuneet. Hän oli paljon vanhemman näköinen. Hän kävi sauvan nojassa ja astui kankeasti. Nyt hän ei ilmestynyt enää pihalle auringon noustessa, lennättänyt palvelijoita heidän töihinsä, minkä itäänpäin, minkä länteen. Häntä ei enää tavattu pellolla työväen luona, eikä läävässä karjapiian luona, eikä väentuvassa ruoka-aikana. Hän käveli vaan omissa ajatuksissaan, siinä huoneessa, jossa Anders oli viimein maannut, eikä huolinut ruoasta eikä talon hoidosta. Kaikki kävi niinkuin kävi. Jos talo olisi kaatunut hänen päällensä, ei hän olisi liikuttanut sormeakaan sitä estääksensä. Seudussa kävi kummallisia huhuja Marit'ista. Ihmiset arvelivat sitä ja tätä, kaipasivat häntä sekä maantiellä että kirkossa, mutta Marit ei mennyt ulos ja hänen tuolinsa kirkossa oli tyhjä. Ainoa, jonka Marit oli kutsunut luoksensa, oli pappi. Hän oli käynyt Skjöltessä useita kertoja ja Marit oli puhunut kauan hänen kanssansa.
Eräänä päivänä nähtiin Marit'in hitaasti kulkevan sitä mäkeä ylös, joka vei talolle, missä toinen hänen tyttäristään asui. Vaivalla astui hän korkean kynnyksen yli. Tytär seisoi kyökissä pesemässä vaatteita, hänen sisarensa oli par'aikaa käymässä hänen luonansa. He varsin hämmästyivät, kun heidän äitinsä astui sisään. Talon emäntä seisoi vaate kädessä ja töllisteli äitiänsä.