"Mitä sinä Per'istä pidät?"
"Oi, se on aika hulivili, hänestä ei suinkaan mitään tule", vastasi
Bergit ja katsahti oveen päin oliko isänsä kuuntelemassa.
"Ei ole luultava että hänestä mitään tulee", sanoi lukkari, hieroen polveansa, "semmoisista keltanokista ei ole huolimista, he lähtevät yhtä pian kuin tulevat".
"Hys! älä puhu niin kovasti, voitaisiin kuulla ääntäsi", kuiskasi
Bergit.
"Ei se niin vaarallista ole", arveli lukkari, "isäsi ja minä olemme hyvät ystävät, tiedätkös", ja lukkari nauroi itseksensä. "Mutta tahtoisin kysyä sinulta etkö usko että meistä molemmista voisi tulla pariskunta. Talo minulla on ja vaatteita ja kaikki, mitä voit toivoa, niin ett'ei sun tarvitse ruoasta muretta pitää".
"Mitäs luulet isäni siitä sanovan?"
"Isäsikö? se seikka kyllä selviää, hän kyllä minua auttaa", huusi lukkari.
"Kyllä minä sinua autan", huusi samassa toinen ääni ja käsi tarttui Nils'in niskaan, niin että tämä meni kuperkeikkaa, ja toinen käsi tarttui hänen housuihinsa, ja ulos lensi Nils Torgersen ovesta portaita myöten ja jäi ällistyneenä istumaan keskelle tietä. Siinä istui lukkari.
KOLMAS LUKU.
Tuli sunnuntai-aamu eikä pitkään aikaan ollut niin kaunista ilmaa ollut. Näytti siltä kuin koko luonto olisi pesty yön kasteessa ja nyt seisoi parhaimmassa sunnuntai-puvussaan. Ilma oli niin keveä, raitis ja puhdas, jok'ainoa pilvi oli taivahalta hävinnyt, sen laki oli kaunis, kirkas ja sininen, ikäänkuin se tahtoisi helmahansa sulkea koko maailman. Meri oli säteilevän silmänsä avannut ja siinä kuvautui koko taivaan ranta ja ylt'ympärillä oleva seutu peltoineen metsineen ja korkeine paljaine vuorineen, jotka totisina katselivat sinitaivasta. Linnut olivat aikoja sitten heränneet, ne visertelivät ja lauloivat, levittivät siipiänsä päivän paisteessa ja kallistivat pieniä päitänsä lentäessään veden yli vanhan emän luo, jonka piti olla kotona tänään ja pesästä huolta pitää. Se raukka istui nyt siinä ja käänteli päätänsä yhtä mittaa, nähdäksensä oliko haukkaa tai toista pahaa rosvoa läheisyydessä. Vaan eihän sinun tarvitse huolehtia tänä päivänä, vanha muori, niin hiljaista ja rauhallista kun kaikki on ympärilläsi. Tänään on sunnuntaiaamu. Kirkko seisoo mäellä korkeine huippuineen; se katselee veden yli, joko ne tulevat, jotka tänä päivänä tahtovat kuulla pyhää sanaa sekä nousta rukouksen ja laulun lentimillä taivaan Jumalan luo, ne, jotka tänään pitävät siunausta ja rauhaa, kestääkseen viikon vaivaloista työtä Jumalan kanssa sekä maalla että merellä. Ja katso, tuolla tulevat, toinen suuri kirkkovene toisen perästä liikahtaa hiljaa lahdelle. Ihmisiä astuu maalle, he antavat kättä toisillensa ja kiittävät viimeisestä. Näin heitä kokoontuu vähitellen kirkon ympärille, niitulle ja tielle, vaimoilla on valkoiset huivit, soljet ja virsikirja kädessä; miehillä on sunnuntaitakki kiiltävine nappineen. He odottavat pappia ja lukkaria kirkonkellojen soidessa ja kai'un siihen vastatessa vesiltä ja metsästä, pellolta ja niitulta tyynessä aamuhetkessä. Sävelet soivat ja kutsuvat niin suloisesti ja lempeästi ja lentelevät liitelevät, ikäänkuin siunaten, seudun yli. On rauha, ainoastaan rauhaa tämmöisenä sunnuntai-aamuna.