"Tunsikohan minua", ajatteli lukkari, katsellen Arnen jälkeen alas merelle päin. Myöhemmin päivällä Arne leppyi ja muutaman viikon kuluttua hän ei voinut muuta kuin nauraa kuullessansa kuinka Per oli houkutellut lukkaria kosio-veneesen; sillä tuo juttu oli levinnet koko seutuun (Jumala tiesi mistä se oli tullutkaan), eikä Nils Torgersen voinut ilmaantua missään, ihmisten nauramatta ja kuiskaamatta. Arne ei voinut kieltää että Per oli pulska mies, vaan hänellä ei ollut mitään omaisuutta, eikä hänestä ollut sen enempää puhumista. Arne ei pitänyt siitä, että Kari puhui Per'istä, mutta kun se tapahtui, niin hän itse kyseli yhtä ja toista, joka koski Per'iä, ja rupesi ylimalkain häntä huomaamaan enemmän, kuin ennen.
Eräänä päivänä, kun Arne seisoi ulkona kaivamassa, tapahtui että joku ratsasti ohitse. Se oli Per. Hän istui papin valkoisen hevosen selässä, ohjakset riippuivat, sillä kuljettiin ylämäkeä. Kädet oli taskuihin pistetyt, jalat roikkuivat sinne tänne ja pieni lakin-tupsu pieksi hänen korviansa,
"Hyvää päivää, Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän ratsastaessaan Arnen ohitse. Arne katsoi ylös.
"Kiitos! — oletko sinä ulkona tässä pahassa ilmassa?"
"Niin se on hieman paha nyt niille, jotka saavat kulkea pitempiä matkoja".
"Kuinka kauas sinä sitten kulet?"
"Minä lähden kaupunkiin toimittamaan muutamia asioita papille".
"Sinä menestyt hyvin papin luona?"
"Tietty se, semmoinen ystävällinen mies, ja hyvän palkan hän myöskin maksaa. Minä olen nyt jo pannut säästöön noin sata taalaria".
"Vai niin — se ei riitä talon ostoon".