"Mutta, Gunnar!"
"En menisi vaikka olisit oma sisareni", ja niin sanoen kääntyi hän toiselle korvalleen ja rupesi kuorsaamaan vielä kovemmin.
"Herrainen aika! mitä on minun tehtävä", sanoi Bergit ja oli päivissään. "Minun täytyy lähteä Olavin luo". Ja Bergit juoksemaan. Olavi istui illallisella kun ovea kolkutettiin ja Bergit pistäytyi sisään, punaisena kasvoistaan ja aivan hengästyneenä. Eikä alkaakaan niin pani hän kielensä liikkeelle. Olavi töllisti häneen, rupesi kääntelemään lusikkaa puurossa, ja kun hän oli sitä neljännen kerran kääntänyt, lopetti Bergit.
Silloin rupesi Olavi syömään jälleen.
"Mutta Olavi, kun minä nyt rukoelen sinua niin hartaasti", sanoi Bergit tarttuen hänen käsivarteensa.
"Ei, vaikka olisit itse kuningatar, en sitä tekisi".
Bergit pyyhki pois kyyneleen ja nosti välistä esiliinan silmillensä juostessaan kotiapäin, ja hänellä oli itku kurkussa kun hän tuli tupaan.
"Noo?" kysyi Arne hitaasti, kun ovessa kuljettiin.
"En ole nähnyt mokomia ihmisiä", sanoi Bergit; "en saanut ketään menemään, vaikka lupasin heille sekä sitä että tätä; he olivat niinkuin noidutut, niin pian kuin mainitsin vuorenloukon".
"En tiedä muuta kuin että sinä saat koettaa vielä kerran, sinä Arne", sanoi Kari, katsoen mieheensä.