— Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme oli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.
— Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin; tehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin hienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.
Pekka kuiskasi Saaralle:
— Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni nyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. — Minä menen ulos hetkiseksi, tulen pian takaisin, — huusi hän mummon korvaan.
Eukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.
— Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista — jatkoi eukko nähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.
— Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme. Sitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja kuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi ansaitaksensa leipäpalan.
Sittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt paitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina pieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin kadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan makasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut mitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska kuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.
— Missä työssä hän nykyään on sitte? — kysyi Saara.
— Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä, monestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa ystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia siunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on nähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat Jumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.