Saara säikähtyi.
— Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia — sanoi hän.
— No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama työ on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!
— Myödä itseni, — toisti Saara. — Mitä te tarkoitatte?
— Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, — vastasi Lizzie. — Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon palkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.
Saara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän oikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan senlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden ja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.
— Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar jollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana ohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin kernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat heidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita hoitamassa. Ho, ho, ho, ho! — Lizzie nauroi kauheasti. — Oh, minä vihaan heitä! — jatkoi hän puistaen nyrkkiään — Jos tietäisitte kuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.
— Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. — Katsokaa, hauskaa se ei ole? Mitä sitte on tehtävää?
Toivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä. Hän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi Lizzie, — mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että nahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen uupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta vapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta, vaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän kipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan kykenemättömänä eroitetaan paikastaan.