— Sitähän kuvittelee opettajakin meille, — sanoi Pekka pilkalla. — Mutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?
Ei Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin sanomat sanat: "Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa," Ja sen viisauden ilmoitti hän Pekalle.
— On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä — vastasi Pekka. — Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä muista! Saara peräytyi kauhistuneena.
— Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? —
— Se on yhdentekevää, — vastasi Pekka.
— Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla siellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa koulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. —
Saara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka istui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.
— Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt — jatkoi hän. — Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan kantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti uudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin meille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:
Pekka hymyili ja taas välähti silmissä.
— Mitä aijot tehdä? — kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine silmineen.