— Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, — vastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.
— Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.
— Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla sanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.
— Onko isäsi aina paha sinulle? — kysyi Saara ja mieleensä johtui oma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään ja hämärässä rukoili hänen puolestaan.
— Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään — vastasi Pekka, ikäänkuin olisi se luonnollisin asia maailmassa — Kuulin koulumestarin sanovan isälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä pehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät, sillä minä menen pois, minä.
— Mutta minne sinä menet, Pekka?
— Ulos avaraan maailmaan, — vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä pilviä. — Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen suureksi, tulen takaisin.
Ja Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä tarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista maista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.
— Mutta missä aijot olla yötä Pekka — kysyi hän vihdoin.
— Enkö saa mennä teidän latoon? — sanoi Pekka.