— Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.
Voisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen, kun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?
— Mutta mistä saan ruokaa? — kysyi Saara.
— Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, — vastasi Pekka.
Asia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen, joka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, — ei henkensä, vaan nahkansa — hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa, jottei nälkään nääntyisi. — Hän hiipisi paikalle — satojen silmien vakoillessa. Kas se olisi jotain se!
Pekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä makasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien lomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi katsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, — — sitten vähän lujempaa: Pekka — syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin kuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; — Robinson Crusoe nukkui rauhallisesti.
Mutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa vehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista ei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat ja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä; Mutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä. Helposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän kipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki kiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut nukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.
Onnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin Robinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti itsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito kävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.
— Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa — sanoi Pekka, leipää pureskellessaan — kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.
— Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, — hengessä näki Saara Pekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija kädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.