— Sinua en lyö koskaan — vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun viimeinen leivän muru katosi. — Nyt menen joelle uimaan ja sitte lähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!
Tyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen. Silmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta — olihan hän auttanut häntä yli rajan — vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä kouluja ja missä ei kukaan lyönyt.
Koska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt "maailman lasten" pariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei hänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!
Muutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun kartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui pitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä halusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa pukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa kysellä Pekkaa:
— Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo ollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan, niin — Hän purskahti itkuun — Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä poika.
Saaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli Jumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan oli hyväksi nähnyt j.n.e.
Päivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät, siten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on, että muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi murhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla eikä hyvällä oikealle tielle.
Saara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa pakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena rikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.
Ehkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi. Hän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui helvettiin.
Ei hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi hän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili, että Jumala johdattaisi Pekan takaisin.