— Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista — sanoi hän äkäisesti. — Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole varaa senlaiseen ylellisyyteen.
Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.
— Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.
Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.
— Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? — sanoi, hän vihdoinkin.
— Sitä me kyllä voisimme — vastasi leski. — Löytyy todellakin monta, jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia, mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä säilyy.
— Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte kannattaa tai ei, — sanoi eräs toinen.
— Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä — sanoi kolmas, luoden silmäyksen sairaaseen.
Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan. Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.
Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa pöydälle, missä lääkepullot olivat.