— Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! — huusi hän Saaralle epätoivoisella äänellä.
Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.
— Sehän on myrkkyä, — sanoi Saara.
— Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy minun… antakaa se minulle!… En minä kumminkaan parane… vihdoin myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni… ovat jo puhuneet siitä… täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.
Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä suonenvedon tapaisesti.
— Kiiruhda! Anna se tänne… etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon! — Tapa minut!
Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua alkoivat koneet uudestaan surista.
Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.
— Ei näy onnistuvan tänään, Saara, — sanoi hän. — Mutta elkäämme kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät "Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on liiaksi pyrkijöitä. — Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi. Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan — katsos se on juuri haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon alkuunpanija. — Käymmekö tervehtimään häntä.
Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa; koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta. Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: — Astukaa sisään.