— Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! — huudahti hän huolestuneena. — Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?
Saara naurahti katkerasti.
— Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.
Isä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja sanat virtasivat tulvana huulilta.
— Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et sinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on totuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen nähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan oikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.
Isä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:
— Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.
Saara näki isän tuskat ja katui sanojansa.
— Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta vuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.
Isä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän: