— Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse epäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut puhdas ja synnitön.
Ja isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.
Kertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän nojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja silmiin nousi kyynelet.
— Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka väärin minulle! — huudahti hän.
Isä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman kysymyksen.
— Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi! Tahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat lahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka julmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.
— Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, — sanoi isä.
— Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi sopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt mennä naimiseen tuon toisen kanssa?… ettet koskaan ole ollut onnellinen?… että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle antanut?
— Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? — huudahti isä huolestuneena. — Jos olisin hänet nainut, olisin tullut maailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen paikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan; hän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän murheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.
— Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme sittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? — kysyi Saara. — Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme silmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen pois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen loukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme paratiisia tulevassa, elämässä.