Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät ummessa.
Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen seisahtui hän.
— Nukutko Saara? — kysyi hän hiljaa.
— Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.
— Onko hän ollut täällä? — kysyi Pekka. — Hän kohtasi minut kadulla ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?
— Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista — sanoi Saara liikutetulla äänellä.
— Tuon hyviä uutisia Saara, — jatkoi Pekka. — Olen saanut sinulle työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin kelpolailla.
Pekka nauroi sitä ajatellessaan.
— Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, — sanoi Saara masentuneesti.
— Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, — vastasi Pekka. — Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse. Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.