— Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? — sanoi isä havaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.
— Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä… pidän sinusta niin sanomattomasti, isä.
Saara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli ottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:
— Tule Saara!
Saara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään, polvistui hänen eteensä ja huudahti:
— Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä Saaran pään päälle ja sanoi hiljaa:
— Jumala siunatkoon sinua!
Sitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän kiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä turvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän seisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi päätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:
— Oi Jumalani, anna minun kuolla!