Kirje lähetettiin postiin.
XXXX.
Kaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa varten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon. Junaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan tupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa hylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien kokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He polttivat sikareitaan päivällisen syötyään.
Saara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu ja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi aseman väliä, niin Abraham astuisi ulos… Nyt oli jo sivuutettu toinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin muisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä kahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat heittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli, syöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja komentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja penkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä ulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky kohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry virtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni uskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin vaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu vielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan puoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin. Ne, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten tavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat he pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin suuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan. Eräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa ulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.
Saara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja riensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön rauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa ja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja suonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka avulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet riittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia enää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.
Hetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun, tarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen hakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää häntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este. Epätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin oli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja alkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla kiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle, etteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna maahan hänen rinnallensa.
Kun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli sähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja työkaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut. Jäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit epäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin lepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen englannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli hän nyt entiseen kotiinsa.
XXXXI.
Saara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa saapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen miehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa, ei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään sairaan hoitoon.
Saara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä hetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta kolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen ensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot istuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily levisi hänen kalpeille kasvoillensa.