— Saara! — kuiskasi hän. — Minä uneksin, että sinä olit matkustanut pois!
Ne olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.
Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon naputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi yksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä katkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran. Hän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.
— Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.
Saara pudisti vaan päätänsä.
— Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, — sanoi hän poistuen.
Hän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut hänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. — Kuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin muuttunut!… Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä toistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:
"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!"… Hän tahtoi ummistaa korvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana. Oli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: "Sinä olet vapaa! Sinä olet vapaa!"… Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava hymyily asettautui kasvoille… Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen maatessaan kuolleena!… Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi sittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo matkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo lähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.
Vielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen viivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.
Saara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli rautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti hiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.