— Minun täytyy matkustaa heti, — sanoi Saara. — Huolehtikaa hautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.
Isä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.
— Mutta Saara…
— Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee vieraita, ihmisiä — vastasi Saara, — Ja sitäpaitsi… niin, en voi sanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla ajalla, kuin nyt.
Hän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.
— Niin, mutta huutokauppa… rahat, — sanoi äiti.
— En tahdo mitään täältä, — vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi kasvoilleen. — Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla ei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.
— Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, — ääni vapisi liikutuksesta,
— Chicagoon. Nyt alan vasta elää.
Valoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille kätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan lähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. —