Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.
— Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä — sanoi isä kotimatkalla iloissaan. — Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.
He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;
"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita kiusaukseen."
Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän aukaissut, hän hyppäsi sen yli.
Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.
Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne, samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena, päästi Pekka hänet.
— Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! — kirkui hän ja juoksi pois.
Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä. Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa. Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. —
Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää, mutta ei muuta.