— Elä säikähdy, Saara! — Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen todella — kuuli hän ulkoa sanottavan. — Tahdoin vaan sanoa sinulle jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin — täällä minua vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon. Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!
Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka pakeni toisen kerran.
V.
Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi häntä, kuin kekäleen tulesta. — Sitten oli hän mennyt Pekan isän luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.
— Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran nuhteessa, — sanoi Saaran isä — Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.
— Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä paadutti enemmän.
— Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman lasten parissa, — jatkoi Haakon Holte.
— En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran — vastasi hän nöyrästi.
— Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! — huoahti Saaran isä.
— Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin minulle ja pojalleni! — sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. — Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli —.