— Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!
Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden syntejä!… Mitä hän tarkoitti?
Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti. Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät ummistettuina.
Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä, lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret, siniset silmänsä:
— Saara — huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä, suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään avonaisesta akkunasta ja pakeni.
Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta, oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi, senlainen suudelma!… yksi ainoa senlainen suudelma!
Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa ja turvansa!… Mikä salaisuus!… Hän oli huutanut "Saara!" Se oli häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei suinkaan häntä sen mukaan…?
Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan, Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota naista; rakasti vieläkin… Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä…? Ei, ei, ei asia voinut olla niin.
Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti, mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.
— Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet, jonka jo kuolleeksi luulimme, — sanoi hän päivällispöydässä. Sitten rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä, lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!