Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui, kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he puhuivat mitättömistä asioista.
Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.
Saara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun uudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran lumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli nähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,… ei, hän muisti sen aivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen? Teeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?
Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?
— Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään selvitystä arvoitukseensa.
Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:
— Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?
— He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat muuttaa — sanoi isä tyyneesti — Luultavasti ensi viikon loppuun.
— Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, — sanoi äiti, mutta onhan aina enemmän vaivaa niin monesta.
— Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, — sanoi isä ja meni ulos.