Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.
Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi. Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina, mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.
Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä. Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja kotiaskareet.
VII.
Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta katsellessaan?
Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita. Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä oli poikasessa.
Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis, mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät he enää ystäviksi tulleet.
Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä, äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa maahan heitettyään.
Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt. Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!… Nyt oli hän toisen oma ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin… Saara oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi. Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta, ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu, muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui… Tytärhän eli alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle antanut?
Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka, oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.