VIII.
Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä. Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen kaipaukseen.
Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.
Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta, ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; — Sittemmin tuli hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.
Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle, uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen talonpojan suureksi omissa silmissään.
Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen, armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.
Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja kutoi sukkaa.
— Istu Saara — sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.
Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.
— Saara lapseni, — sanoi hän — sinä olet nyt tullut siihen ikään, että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt sinun kättäsi ja sydäntäsi.