— Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia — lisäsi äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.
Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.
— Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama — jatkoi isä — ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden, saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.
Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako? Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti Saaraan. Hän loi katseensa maahan.
Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan — sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa, kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä pelastaa.
Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi — sanoi äiti, joka katseli asiaa käytännölliseltä puolelta — tulet ikäänkuin äidiksi koko kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit asiasta?
Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. — Äiti otaksui tämän kielloksi ja sai ankaran näön.
— Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa. Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi asian sillä oleman selvän.
— Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, — sanoi isä — varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä… Nyt tiedät, Saara, mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.
Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä. Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle valinneet. Naimiseen!… Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan sairaan naisen silmiä, suuta, poskia… mutta naimiseen oikean miehen kanssa, se oli aivan toista.