Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso…
Papinrouvaksi!… Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä. Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.
Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?
Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt, mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin hän… Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan, missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa, omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi! Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen. Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. —
Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.
Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä, ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi, rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen lauseilla.
Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:
— Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?
Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä sanoa.
— Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme — sanoi hän vihdoinkin.