Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:
— Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!
Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.
Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli se edes hyvä — hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.
Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan. Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.
IX.
Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa, niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.
Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä… Onnellinenko? Hän pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen kanssa?
Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia. Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli joksikin maailmassa.
Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan tahtoa vastaan.