— Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna kuivaan pähkinäpuuhun.
Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.
— Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta — pyysi hän.
— Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa — sanoi Falk epätietoisena.
— Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin luoliin? — kysyi Saara.
— Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi — sanoi maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä. Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa. Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina: Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä, ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello… nämät nimet kiihoittavat mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä, ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa, tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä — se on mielikuvituksen leikkiä. — Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö. Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu. Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä, veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello. Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.
Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä; tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei meillä ole kädessä Ariadnen kerää. — Siellä on hirvittävän pimeää ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään, aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. —
Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.
— Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.
— Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.