— En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä itselleni, rouva Jensen.
— Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte menette naimiseen?
— Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut — vastasi Falk iloisesti. — Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun, koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!
— Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, — vastasi Saara, — ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.
— Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs ranskalainen filosofi on sanonut?
— En, kuinka sitä tietäisin,
— Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa — sanoi hän. — Luulen hänen olevan oikeassa.
— Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten rakkaudesta?
— Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä luota — jatkoi Falk. — Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.
Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja sanoi: