Kas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi. Saara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka ryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan mahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan. Mutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus kanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa koulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella koulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.
Hän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara taas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku ystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara oli ohitse.
Saara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä ei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli itsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut Saksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni, pyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli hänen liioittelevan — mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.
Saara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista. Räätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen maailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.
Mutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä salaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä iltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä kevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle. Säntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui toveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä, ojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.
Kun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään puistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa, että ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että kirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista onnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin vieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni jumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.
Saara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi hänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi paholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui lähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan ollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja linnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan toivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa, räätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle kirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän painoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja hänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa, joka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.
"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän kuin sinua haluttaakaan." Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei hän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan… Saara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.
Seuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen laulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein tarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi häneen takaisin.
— No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut kuolemasta ilmestyskirjassa?