Saara punastui.
— Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään kirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.
Räätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko paholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta olihan se selvä tuntomerkki.
— Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.
— Se oli lähetyssanomassa, — vastasi Saara:
— Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin ratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. — puhkesi räätäli sanoiksi.
Vaimo ja lapset nauroivat.
— Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat peikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä hullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon hullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat. Ennen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen, mustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt piiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa roskassa.
— Kasperi, Kasperi! — varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.
— Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla hullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! — Ja sitte teet sinä näin: tra la la la — Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin muassaan.