Saara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian tukalaksi.
— Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan — sanoi vaimo. — Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.
— Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että tekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus estää heille ainakin sarvia kasvamasta.
III.
Takinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin syntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän myös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina jäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan viskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina uhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria halutti purkaa, vihaansa.
Nämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa huvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.
Toverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli kuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi ravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen vastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin kärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja useampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja toisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä päivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän takanansa jotain rahinaa.
Hän jähmettyi pelästyksestä — siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina ja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.
— Sinä Pekka? ihmetteli Saara. — Kuinka pelästytit minua!
— Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara — sanoi Pekka painuneella äänellä.