Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää. Todellisuus kutsui häntä.
Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet. Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet ehkä onnelliseksi! — Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista! Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.
— Tuomas! — kuiskasi hän — ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!
Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi, joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan — unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. —
Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen, "inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.
Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.
— Mikä kirja se on? — kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta Saaran kädestä.
Saara säikähtyi ja punehtui.
— Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, — sanoi hän.
— Mutta sehän on romaani, — sanoi Abraham.