— Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme jäähyväiset, — sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet silmät.
— Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä. Nyt olen virkeämpi, — sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja heitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.
Pastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.
Kuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä. Seinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän ollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat ruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan uusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan istui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle lauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen kotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei kerran voinut toisin olla.
XX.
Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi, tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. — Tuuditteleidako jälleen unelmiin? — Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä. Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.
Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. —
— Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä, oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.
Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt, vaan uskoi kumminkin… Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa. Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut, että oli rakastunut häneen! — Nainen kuuluu ainoastaan sille jota rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin. häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta, päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut. Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! — Mutta onhan kukin itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.
— Saara, Saara — kuului alhaalta — Tule pian alas, tuo laastaria Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.