Saara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä. Vaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?
— Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? — kysyi Falk.
Saaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin kanssa puhuessaan.
— Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, — sanoi hän hiljaa. — Jään niin yksin.
Falk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli surumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. —
Päivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne kiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja kertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin sisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei siis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.
Saara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän. Saara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä olivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui vuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli hänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan ääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.
— Hyvästi Saara, — sanoi hän ja astui hänen luoksensa.
Saara loi häneen selittämättömän katseen.
— Saara! — huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen rinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran, kaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella nyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä kysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten kuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi ikkunaan. Ei näkynyt enää mitään — ei mitään. Miehensä tulla vaaputti käytävässä.