— Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, — sanoi Saara hiljaa, lähestyen häntä.
— Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? — huudahti Falk.
Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.
— En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai matkustaa, ja minä matkustin.
— Minne matkustatte?
— Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, — vastasi Saara lapsellisella avonaisuudella.
Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.
— Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!
— Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte minulle, — vastasi Saara. — Olen uskonut teitä kaikessa.
— Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa, tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.