Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.
— Ette sanoneet niin meillä ollessanne, — vastasi hän katkerasti. — Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?
— Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene pahentaa teidän…
— Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä kuin sielläkin, — vastasi Saara. — Mitä aijotte tehdä minulle? — kysyi hän hetkisen kuluttua.
— Tilaan teille huoneen täksi yöksi — sanoi Falk — ja mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja isänne teitä surevat.
Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.
— Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, — sanoi hän. — Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.
— Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! — huudahti Falk melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.
— Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? — kysyi Saara läpitunkevin katsein.
— Tarkoitin… oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?… Te olitte ihastuttava… minä olen todellakin mieltynyt teihin…