— Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne naista. Hyi!
Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.
— Te olette valehtelija! — huudahti hän — petturi, ilkeä konna! Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta tuleva?
Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja riensi ulos ovesta.
Falk syöksyi ylös istuimeltaan — Saara. Saara! Jumalan tähden! — huusi hän.
Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla… Hän riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä; sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen. Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.
Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä, hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle kadulle.
XXII.
Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan kirjoinensa ja raamattuinensa.
Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" — sanoivat he hymyillen.