Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet, ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli. Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.
Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään poliisia ei ollut lähiseudulla.
— Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? — sanoi yksi niistä ja tuli lähemmäs.
Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.
Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.
— Pekka! — huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä käsivarresta.
— Pelasta minut! Pelasta minut!
Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset kaksi alkoivat räyhätä.
— Onko se vanha henttu maalta, Pekka? — kysyivät he norjaksi.
Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.