— Vie minut jonnekin, — minne tahansa — kuiskasi hän.
Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja Saara jäivät yksin kadulle.
— Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?
Kaikki pyöri Pekan päässä.
— Kuinka Jumalan nimessä —
— Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, — sanoi Saara tarttuen Pekan käsivarteen.
— Asuntoni ei ole kaukana, — sanoi Pekka. — Eihän se ole sopiva paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.
He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.
— Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa parempiin asuntoihin, — sanoi Pekka.
Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä, joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa asunnossa.