— Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, — sanoi Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, — Mutta sinähän olet kelpolailla kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!
— Olen ollut, Pekka, en nyt enää, — sanoi Saara, istuutuen vuoteen syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin virkaa. — Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.
Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!… Senlainen aasi!… Se oli juuri hänen moistansa"… Mutta kun Saara kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:
— Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet kyllä saippuoimme… Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä. Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa kaikki rahaa… Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista tapahtuvan?
— Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.
— Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?
— Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.
Pekka istui laatikolla itkien.
— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi hän.
Sitten vaikeni kaikki.