XXIV.
Saara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen hauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa antoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen uskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin huoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos olisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset olivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten ympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän ymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo rakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen. Jos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa luokseni! — niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa eroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut totta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö ollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä turmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla, olisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut mielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa ja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen, niin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen olentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi hänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan alas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei hän silloin olisi voinut — kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan täällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus oli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän heittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.
Oli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.
Liikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui sisään.
— Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara — sanoi hän ja levitti sanomalehden hänen eteensä. — Tässä etsitään nuorta tyttöä, joka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?
Kyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt tulisi tarpeesen.
— Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse luottaa — sanoi Pekka. — Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin täytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni käsi leipäpalaa.
Saara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli häntä hymyillen ja sanoi:
— Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä ollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa paikassa, lankeaa heti epäluulo ja… niin, ymmärräthän itsekin.
Saara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä somassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?