Mies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes kahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä ja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä kärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille silitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi veitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea. Mies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa takissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli puhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa, ja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies kulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas, kerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin suurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa eikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen karjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni noutamaan hevosta kotia laitumelta.
Seudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän puhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun häntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä myöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien ikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin kuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen usein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän kanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen levon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä hän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he pelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia asioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän puhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.
Talouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului taloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken muun kanssa perinyt isältään.
Paikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret viileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat rinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät, joissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa puisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka kasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut kilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä tahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja kulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä pelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän tullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei ylös taloon.
Ja rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku ja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain opiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja kirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa lapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta oli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut talon huostaansa.
Paikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu talo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea säleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu käytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana istua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa piipullinen kahvin ääressä.
Toisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö oli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut suunsa ristikkoa vasten ja huutanut "hassu poika! hassu poika!" hänen jälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti piiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja heristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut koskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden luokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka kihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä sanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän onnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä ja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.
Pappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin kutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen eräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen loistavan ylioppilaan huoneesta.
Sattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa. Ulkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta pappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat nauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät reestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär lensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän tömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta, lavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli ei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli ylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.
Pappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi uunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty pehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu paikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko huoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt alas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa, selaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia siemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä tarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi ulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä pyörittiin tanssin tahdissa.