"Niin. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumalan täytyy olla mukana sekä pienessä että suuressa. Mutta haluaisin vain kuulla, osaisitteko vielä tanssia kuten lapsi. Täysikasvuiselle on vaikeata tanssia kuten lapsi. Puvun täytyy sopia hyvin ja ensin täytyy katsoa peilistä, ovatko kukkaset paikoillaan. Ken on siellä tänä iltana, ja kenen kanssa on hänen tanssittava? Ja sitten kaikki tarkastelevat silmäparit penkkiriveiltä; sitte täytyy myöskin heristää korvat siepataksensa sanan sieltä ja sanan täältä; kiinnittää huomiota siihen, miten hän oli pukeutunut ja miten hän oli pukeutunut, minkälainen muoti on, ken on sorein y.m.; oh, on olemassa tuhat pikkuseikkaa, ja kaikesta täytyy voida kertoa seuraavana päivänä, kun ystävättäret tulevat. Niin, ettekö ole yhtä mieltä minun kanssani siinä, Agnes-neiti?"
Agnes seisoi varsin epäröivänä puolittain hymyillen, puolittain hämillään. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että häntä puhuteltiin sillä tavalla, eikä hän myöskään voinut vastata kieltävästi siihen, sillä olihan hän juuri puhunut kahdesta kaupunkituttavastaan.
"En ole niin erityisen tarkoin ajatellut asiaa", vastasi hän vain, "mutta kaupungissa eivät siten puhuneet tanssiaisista."
"Ehkäpä myöskin olen liian ankara", puuttui ylioppilas taasen puhumaan, "mutta ajatelkaa nyt vain näitä viittä iltaa perätysten ja kello kolmeen aamulla! Onko tämä lepoa, jota tanssin pitäisi olla, onko tämä kaunista? Ajatelkaa, miltä nuoret tytöt näyttävät tanssiaisyön jälkeen kello kolme aamulla! Yhden harsopuku rikkirevittynä, riippuen rääsyinä hänen ympärillään, vannehame ehkä rikki, kukat tukassa kuihtuneina ja hajallaan, eloisat silmät väsyneinä ja unisina, punertavat, terveet kasvot kalpeina ja hervottomina. Tämän kuvan aurinko saa nähdä, kun se tirkistää ikkunasta aamulla, herättääkseen työhön ja uuteen elämään. Ei pois, kotia, kun valokruunu vielä valaisee täydessä loistossaan, kun ilo vielä meissä väräjää, kun soiton sävelet vielä hivelevät korviamme puhtaina, kun kaikki, minkä näkee, on tuoretta ja kaunista, — silloin ottaa mukaansa ehyen ja kauniin kuvan, jota voi ajatella ilolla."
"Mutta ken voi jättää tanssiaiset, kun ilo on ylimmillään?" sanoi Agnes.
"Minä voin tehdä sen, ja te voitte sen myöskin, jos tahdotte, jollette vain mieluummin tahdo nähdä kuinka tapa ahmaisee kaiken kauniin ja kuinka kaikki päättyy — haukottelemiseen."
Kun Agnes ei vastannut, jatkoi ylioppilas:
"Nyt näytän teille kaksi kuvaa, jotka ehkä saatte tuntea uudestaan. Toisella puolella on kalpea, väsyksiin asti tanssinut kaupunkilaisnainen, joka istuu, yskii ja maistelee viinilasia, ja toisella puolella nuori kirkaskatseinen, punaposkinen tyttö maalla, joka nousee vuoteeltaan auringon sarastaessa ja laulaa kuin leivonen koko päivän. Minkä valitsette te ja mihin te kirjoitatte nimenne?"
Agnes katseli alas eteensä; sillä hänen täytyi ajatella itseään, ja hän tiesi, että ylioppilas tarkoitti häntä. Kun hän vaikeni, jatkoi ylioppilas:
"Älkää luulkokaan, että minä tahdon tuomita ketään, Agnes-neiti, mutta kun te katselette maaseutua kaupunkilaissilmillä, niin sallikaa minun myöskin katsoa kaupunkia maalaissilmillä. On olemassa vielä jotain, josta tahtoisin saada selvyyttä; kun kerta kaikkiaan olen alottanut luennoida, on minun myöskin jatkettava — mistä juttelittekaan kaupungissa, neiti?"